Saattohoitopäätös on osa inhimillistä hoitoa

(Julkaistu Turun Sanomissa elokuussa 2012)

Saattohoidolla tarkoitetaan vaikeasti sairaan ihmisen hoitoa tilanteessa, jossa ei enää kyetä tarjoamaan parantavaa hoitoa ja sairaus etenee vääjäämättä. Siinä pyritään takamaan kuolevalle mahdollisimman aktiivinen, arvokas ja oireeton loppuelämä. Hänen näkemyksensä elämän ja kuolemisen laadusta otetaan huomioon, huolehditaan hyvästä oireiden hoidosta ja riittävästä kivun hoidosta. Saattohoito tarjoaa mahdollisuuden potilaalle ja tämän omaisille valmistautua lähestyvään kuolemaan.

Laadukkaan saattohoidon järjestyminen voi olla niinkin pienestä asiasta kiinni kuin saattohoitopäätöksen tekemättä jättämisestä. Ammattilaisten epäonnistumisesta kertoo tapaus Pohjois-Suomessa, jossa potilas kuoli yksin satojen kilometrien päässä omaisista. Mahdollisuuden hyvästijättöön sekä turhien hoitojen välttymiseen olisi taannut ajallaan tehty saattohoitopäätös. Tässä tapauksessa aiheutettiin potilaalle ja omaisille sekä inhimillistä että fyysistä kärsimystä.

Siirtyminen saattohoitoon on lääketieteellinen päätös. Päätöksen tekee hoidosta vastaava lääkäri yhdessä potilaan kanssa. Omaiset ovat mukana potilaan niin luvatessa tai mikäli potilas itse ei kykene enää osallistumaan päätöksentekoon.

Saattohoitopäätöksen tekeminen on sekä juridisesti että inhimillisesti tärkeä päätös. Liian myöhään tehty saattohoitopäätös tai sen tekemättä jättäminen kaventaa potilaan mahdollisuutta autonomiseen päätöksentekoon ja loukkaa näin itsemääräämisoikeutta. Inhimilliseltä näkökannalta päätöksen tekemättä jättäminen haittaa mahdollisuutta valmistautua lähestyvään kuolemaan.

Eräs omainen kertoi, että puolisot olivat vältelleet kuolemasta puhumista aina siihen saakka, kunnes ammattilaiset ottivat puheeksi saattohoidon. Vasta tämän jälkeen puolisot kykenivät keskustelemaan keskenään vaikeista asioista ja kuolemaan liittyvästä ahdistuksesta sekä käytännön asioiden järjestelemisestä. Jäljelle jääneet yhteiset elinviikot muodostuivatkin elämän rikkaiksi hetkiksi.

Saattohoitopäätöksen tekemistä estäviä tekijöitä on useita. Ehkä keskeisin syy on se, että hoidoista on esimerkiksi dementoituneen vanhuksen kohdalla luovuttu pikkuhiljaa voinnin heiketessä ja luonnollinen kuolema on hiljaisesti hyväksytty. Joskus hoitamisen jatkaminen on helpompi ratkaisu. Ei ole aikaa perehtyä saattohoitopäätökseen tai ei ole rohkeutta kohdata kuolevaa ja tämän omaisia.

Syy voi löytyä terveydenhuollon lääketieteen osaamisen ja sen perustehtävän korostamisesta. Pelko siitä, ettei ole tehty kaikkea, kumpuaa vahvasta parantamisen ammattietiikasta. Jatkuvuuden puuttuminen potilas – lääkäri / hoitaja –suhteessa voi niin ikään vaikuttaa. Saattohoitopäätöstä voi yhtä lailla viivästyttää oma kuoleman pelko.

Martti Lindqvist (1945–2004) kirjoitti, että jokainen kuolema on kuva omasta kuolemastamme. Houkutus kuoleman etäistämiseen ja rajaamiseen itsen ulkopuolelle on terveydenhuollon ammattilaisilla suuri. Kuoleman jatkuva läheisyys kuormittaa henkisesti. Herkkyys ja intuitio ammatillisina työvälineinä ovat kovalla koetuksella. Vastuu niiden huoltamisessa onkin paitsi ammattilaisella itsellään, myös työnantajalla. Työhyvinvointi tulisikin sisällyttää saattohoitotyötä tekevien juridiseksi oikeudeksi.

ETENE:n (Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta) suositukset saattohoidon järjestämisestä sairaanhoitopiireissä ja terveyskeskuksissa eivät takaa yhdenvertaisen saattohoidon toteutumisesta, saatikka velvoita saattohoitopäätöksen tekemistä sitä edellyttävissä tilanteessa muutoin kuin eettisessä mielessä. Suomen lainsäädännöstä puuttuu maininta potilaan oikeudesta hyvään saattohoitoon.

Saattohoitopäätöksen kirjaamisella ehkäistään epäselviä tilanteita, kun käydään läpi, mistä on keskustelu ja mitä on päätetty. Mistä elintoimintoja ylläpitävistä hoidoista luovutaan, miten käytännön järjestelyt hoidetaan ja kenelle tiedotetaan. Mikäli kuoleva potilas on laatinut hoitotahdon, toimitaan sen mukaisesti.

Saattohoitopäätös on virstanpylväs, jolloin kuolevan potilaan ja tämän omaisten ikään kuin sallitaan virallisesti ryhtyä suunnittelemaan yhteisen elämän loppuvaiheita. Mitä arvokas kuoleminen on, miten haluan viettää viimeiset elinpäiväni, jopa vuoteni, ja millaiseen hoitoon minulla on oikeus. Eräässä saattohoito-osastolla toivotetaankin potilaat tervetulleeksi elämään, ei kuolemaan.

Saattohoitopäätös antaa myös mahdollisuuden saattohoitotyötä tekeville terävöittää toimintaansa saattohoidon eettisten periaatteiden mukaisiksi, joita ovat ihmisarvon, elämän ja kuoleman kunnioittaminen, itsemääräämisen huomioiminen, rauhallisuus ja kiireettömyys sekä hyvä hoidon periaatteet. Potilaat ja omaiset ovat mitä ilmeisimmin kiinnostuneita, mitä nämä periaatteet tarkoittavat käytännössä.

Cicely Saunders (1918–2005) Hospice-hoitofilosofian kehittäjä totesikin, kun mitään ei ole tehtävissä, on vielä paljon tehtävissä. Jäljellä oleva aika käännetään mahdollisuuksiksi ja elämän myönteisyydeksi.